Niin vaikea hyväksyä se ettei ole ketään kenen syliin mennä suukottelemaan.. Vihasin elämääni ennen seurustelua, olin yksinäinen ja tunsin itseni kykenemättömäksi tekemään elämälläni mitään. Kaikki mitä haluan on että saan oman perheen joskus. En halua olla sinkku. En ole onnellinen koska elämästäni puuttuu jotain niin tärkeää. Yatävät eivät korvaa minulle rakkautta.. Mikään ei korvaa. Elämä on niin tasapainotonta.. Niin oli koko sen ajan kun vain haaveilin rakkaudesta eikä kukaan minusta pitänyt. Tuntuu kuin olisin jälleen yläasteella. Kavereita on mutta kenenkään kanssa en vietä aikaa, ei ole mahdollisuutta. Luulin että selviäisin, luulin että olisin kasvanut yli siitä pelosta että en saa ketään. Koska minusta tuntuu nyt että en saa ketään. En minä halua ketä tahansa.. Olen niin rauhaton ilman sitä turvallista tunnetta ettei tarvitse olla yksin. On minulla sisko, isä ja äiti, koira, ystäviä.. Mutta ne eivät takaa onnellisuuttani. Eikä asiaa lainkaan helpota että näin viimeyönä unta että olin yhä Jannen kanssa. Tahdon unohtaa... tuntuu niin vaikealta kuvitella eläväni sama vaihe uudestaan kuin joskus vuosia sitten kun ei ollut ketä rakastaa. Voi kun saisin jotain mistä saisin voimia elää ja olla itkemättä edes yhden päivän. Toisaalta ei ole kulunut edes viikkoa. Mutta tämä aika ilman rakkautta on tuntunut niin pitkältä...

En ole ikinä osannut olla yksin. miksi osaisin yhtäkkiä..